Pohjois­-Karjalan Prikaati in memoriam

Maakunnassamme vietettiin äskettäin merkittäviä hautajaisia. Vainaja oli sairastanut jo useita vuosia vaikeaa luopumisen tuskaa. Viimeinen elonpäivä oli päätetty muulla taholla jo kenties milloin ja se julkistettiin pari vuotta sitten helmikuun alussa.

Minäkin sain kutsun näihin hautajaisiin. Molemmista Pohjois­Karjalan Maakuntakomppanioista sekä koulutus­ ja tukiyksiköstä kutsuttiin yhteensä muutamia kymmeniä meitä sijoitettuja lippu­ eli paraatiosastoksi Kontiorannan varuskunnan lipunlaskutilaisuuteen Uudenvuodenaattona. Mainittuna päivänä klo 10.30 sitten kokoonnuimme varuskunnan ruokalan pihamaalle, laitoimme päällikköjen johdolla kuviot kuntoon ja aloitimme tahtimarssin kohti lippuaukiota ja Kollaan vasamaa.

Juhlallisuuksiin oli odotettu yleisöä jopa 1 000 hengen verran, vähintäänkin useita satoja oli paikalle joka tapauksessa tullut. Aloitus tapahtui Prikaatin lipun saapumisella, jonka jälkeen Puolustusvoimien komentaja kenraali Ari Puheloinen suoritti katselmuksen

Katselmusta seurasi välittömästi seppeleenlasku vasamalle; seppelepartiota johti Prikaatin viimeinen komentaja eversti Jari Kytölä. Nauhoissa oli teksti: ”Kollaan taistelijoiden ja varuskunnan perustajien muistolle”.

Varsinainen juhlaohjelma sisälsi kolme puheenvuoroa. Ensimmäisenä puhui sotilaspastori Anssi Törmälä. Hän puhui siunauksesta; sekä Jumalan siunauksesta että siitä siunauksesta, jota Kontiorannan varuskunta on toiminnallaan omalta osaltaan jakanut vuosikymmenien aikana eri ulottuvuuksien kautta niin Kontiolahdelle kuin lähialueillekin ja koko maakuntaan. Törmälä muistutti ehkä hieman arvoituksellisesti, että uuteen vuoteen lähtiessä on mahdollista ja suotavaa ottaa menneistä virheistä opiksi.

Eversti Kytölän puhe sisälsi erittäin seikkaperäisen historiallisen katsauksen varuskunnan sotiemme välirauhan aikaiselta alkutaipaleelta sen valojen sammumiseen ja katkeraan loppuun saakka. Kontiorannan varuskunta on siis perustettu päivämäärällä 28.8.1940 jatkamaan Viipurin Rykmentin kunniakkaita perinteitä. Tämä myöhempinä vuosikymmeninä Karjalan Jääkäripataljoonana tunnettu joukko­-osasto ja Liperin Ylämyllyllä sijainnut Pohjois­-Karjalan Patteristo yhdistettiin sittemmin heinäkuun alussa v. 1990 Pohjois-­Karjalan Prikaatiksi. Muutamaa vuotta myöhemmin Patteristo lakkautettiin ja kaikki Prikaatin toiminnot siirrettiin/keskitettiin Kontiolahdelle.

Kenraali Puheloinen muistutti muutoksen ja kehityksen tarpeellisuudesta. Hän puhui sinänsä tietysti aivan oikein, että jos menneet sukupolvet olisivat vähätelleet asiaa, niin me kaikki eläisimme nyt hyvin todennäköisesti aivan erilaisessa ­ ei välttämättä paremmassa ­ maassa. Itse odotin hänen puheenvuorossaan jotakin perustelua sille, että miksi nimenomaan Kontioranta ­itäisen Suomen ainoa suuri varuskunta ­ joutui lakkautettavien listalle ja suorastaan rypäs vastaavanlaisia sai jäädä ns. ruuhka­Suomeen, mutta sitä en valitettavasti kuullut. Ymmärrän sen, että kenraali ei sinänsä ole näistä päätöksistä vastuussa ja ymmärrän myös puolustusvoimauudistuksen tarpeellisuuden mielestäni erittäinkin hyvin, mutta pidän kaikesta huolimatta Prikaatimme lakkauttamista kaiken muun maakuntamme kuppaamisen ohella varsinaisena aluepoliittisena tuhotyönä! Tietenkin ­ voihan sitä näin hirtehisesti keventäen kysyä, että tarvitsemmeko rajavahdiksikaan pataljoonan vahvuista osastoa, joka ei pysty puolustamaan edes yhtä varuskuntaa?!

Juhlapuheiden jälkeen seurasi dramaattisin hetki; Suomen siniristilippu, kielekkeellinen leijonankuvalla varustettu Suomen valtionlippu laskettiin ja lippuaukiolle jäi vain tyhjä salko!

Lipun otti vastaan Pohjois­Karjalan Aluetoimiston päällikkö eversti Jouni Mattila. Hänen johtamassaan uudessa Joensuun varuskunnassa (aluetoimisto/palvelukeskus) tämä lippu liehuessaan samalla kertoo menneestä ja velvoittaa tulevaan. Tilaisuuden alussa saapunut Prikaatin lippu poistui ja muodollisuudet päättyivät siihen. Paraatiosastomme aloitti lyhyen paluumarssin ja alue jäi tyhjenemään yleisöstä. Meille kenraaleille ja myös kutsuvieraille oli vielä katettu juhlakahvit ruokalaan eli Varuskuntaravintola Simunaan.

Eversti Kytölän tervetuliaissanojen saattelemana pääsimme käsiksi pöydän antimiin. Kattauksena oli juomisien lisäksi kasvis­ ja kinkkupiirasta pariakin eri sorttia ja tietenkin täytekakut. Kaikkea evästä oli tarjolla vähintäänkin riittävästi, mieluummin runsaasti. Kahvittelun ohessa oli mahdollista käyttää lyhyitä puheenvuoroja. Tämän hyödynsivät mm. Itä­Suomen Sotilasläänin komentaja kenraalimajuri Veli­Pekka Parkatti, P­KR:n komentaja eversti Olli Lampinen, maakuntajohtaja Pentti Hyttinen, Kontiolahden kunnanjohtaja Jere Penttinen sekä kansanedustaja Eero Reijonen ja viimeistä päivää Pohjois­Karjalan Sotaveteraanien puheenjohtajana toiminut Olavi Lösönen (88 v). Kunnanjohtaja Penttinen muisteli muutaman vuoden takaista Suomen suurinta teollisen työpaikan lakkautusta, joka niin ikään kohdistui Itä­-Suomeen ja tarkemmin Kontiolahteen/Joensuuhun. Kyseessähän oli silloin Perlos ja nyt sitten menetettiin varuskunta. Välittöminä tappioina meni jälleen mm. satoja työpaikkoja eikä kaikkia negatiivisia heijastevaikutuksia pysty kukaan vielä ollenkaan edes arvioimaan.

Reijonen käytti päivän ehdottomasti kriittisimmän puheenvuoron. Tämä reservin majuri ja puolustusvaliokunnan jäsen toi ehkä yllättävänkin laajalti ja rohkeasti esiin nimenomaan ratkaisun epäoikeudenmukaisuuden ja sen ennakoidut voimakkaat haittavaikutukset. Veteraani Lösönen puolestaan palasi puheessaan sodan jälkeisiin vuosiin, jolloin varuskunnan kaikinpuolinen henkinen ja aineellinen tuki oli elintärkeä sodasta kotiutuville miehille ja heidän perheilleen. Konkreettisen työavun turvin mm. korjattiin/rakennettiin taloja ja pikkuhiljaa saatiin jälleen otetta elämästä.

Kahvitilaisuus oli ilmoitettu päättyväksi klo 12.45 ja silloin se todellakin sotilaallisen jämäkästi myös päättyi. Eversti Kytölää kiiteltiin ansiokkaasta saattohoidon organisoinnista ja toteuttamisesta. Suuren työnhän komentaja on kieltämättä paineen alaisena suorittanut.  Kantahenkilökunnan uudelleensijoitus onnistui kaiketi loppujen lopuksi huomattavasti paremmin kuin mitä prosessin alussa oli uskottu ja luultu. Saatuaan vielä 35 vuotta kanissa olleen sotilaspassinsa takaisin Kytölä hyvästeli rouvansa kanssa meidät kaikki vieraat kädestä pitäen. SE OLI SITTEN SIINÄ!

Kuinka tämä kaikki sitten liittyy erityisesti Värtsilään? Lukuisa on se jo menneiden ja nykyistenkin pitäjämme miesten joukko, joka on suorittanut varusmiespalveluksen Kontiorannassa ja onpa joku tehnyt jopa elämäntyönsäkin siellä. Itse palvelin varusmiehenä Rajavartiostossa, mutta nykyisen vapaaehtoistoiminnan myötä olen käynyt armeijan tämän reilun kahdeksan vuoden aikana toiseen kertaan; puolustusvoimien kuviokin on tullut näin tuttavaksi ja siteet siihen muodostuneet. Aika näyttää, kuinka lähialueharjoitukset onnistuvat uuden isännän – Kainuun Prikaatin – komennossa.

Taaksepäin on tietysti turha tähyillä, pidetään yhdessä lippu korkealla; yliluutnantti Reima Kontkasen sanoin ”surut on nyt surtu ja peijaiset pidetty”!

Jussi Raerinne